tit for tat(too)

 alphonse mucha: summer, 1896.

mulla on keskiviikkona tatuointiaika tampereella (otsikossa linkki). mun vasempaan lapaan tulee tuosta alkuperäisestä kuvasta muokattu lakanaan verhoiltu täti. täti on alkuperäisesti tsekkiläisen, sittemmin ranskalaistuneen taiteilijan alphonse muchan juonima muikku. varasin ajan neljä kuukautta sitten, ja lienee helppo arvata että siihen neljään kuukauteen mahtuu paljon epäröintiä, jossittelua, mietintää ja ympäripuhumisyrityksiä. tietenkin joukkoon mahtuu myös sellaisia ystäviä, joita on itseään hakattu, ja jotka nauttivat jo etukäteen siitä tuskasta, mitä joudut itse kärsimään. kiitos eero.

lueskelin sitten netistä näitä "tattoo dos and don'ts" -listoja ja löysin muutamia hohtavia helmiä sieltä seasta. tsikidi-tsekidaut:

”don’t let your pets rub or lick your fresh tattoo.” 

hmm. saisikohan sitä itse nuoleskella?

”don’t wash your fresh tattoo with peroxide.” 

...mmmmitä?

”don’t do it. It will be there forever.” 

no shit, sherlock.

 ”don’t get it done at disney world.” 

...tähän mulla ei oo ees sanoja.

tämän lisäksi mä oon tullut kipeäksi, ja pelkään, että jos köhintä ja rykiminen ei lakkaa enkä pysty pysymään paikallani, saan jatkossa osallistua tähän skabaan. voi olla nimittäin tompallekin vähän hankalampi homma inkata yskimisestä vavahtelevaa nahkaa.

manse - pros and cons

torilounas.

uskomatonta, että meni näinkin kauan, ennenkuin sain ähellettyä ensimmäisen kotiseuturakkaus-aiheisen postauksen. tässä se nyt kuitenkin tulee: aiheenani on tampere ja siellä käymisen autuus (ja kenties ahdistus).

suurin osa näistä mun luettelemista asioista kytkeytyy läheisesti puhetyyliin, ts. tampereen murteeseen, sillä voinemme yhteen ääneen myöntää, että se on kaiken vuoksi ja kaikesta huolimatta kuitenkin ehkä se kaikkein itsestäänselvin, rumin, kaunein ja olennaisin osa tätä karun kaunista pirkanmaalaista työläiskaupunkia.

rakastan sitä, että termiä "mää" ei tarvitse tampereella yhtään peitellä (koska let's face it, helsingissä vähän joutuu). tampereelle jalkautuessa jo rautatieasemalla (ellei jo junassa) tiskiin lävähtää se kotoisa poljento, jonka kulminaatio "mää" kaikessa yksinkertaisuudessaan on. tulee heti sellainen mukavan lupsakka fiilis, vähän niinkuin olisi lauantai-iltapäivä tai kesäloma, tai sellainen leppoisa darra koko ajan. tai tietenkin all of the above.

se, mikä harmittaa, on se, että kukaan asiakaspalvelija ei tampereella pidä erityisen humoristisena sitä, jos siwan kassalla tai suutarissa tai nordean tiskillä sutkauttaa tervehdykseksi "moro" tai "morjesta" täydellisen laiskalla, mutta runsaalla ärrällä. se vaan mutisee huulien välistä täysin identtisen tervehdyksen KOSKA TÄÄ ON MANSE.

bisse on jotenkin halvempaa. tai sit se vaan tuntuu siltä.

virkistävää on myös se, että näitä satunnaisia helsingissäkin suusta pääseviä lipsahduksia kuten "ritsi", "räysä" tai all-time klassikko "rotvalli" ei tarvitse selitellä tai tulkita kenellekään. toisaalta mansessa myös täysin normaalit ja arkipäiväiset sanat kuten "spora" tai "duuni" tuomitaan hyvin äkkiä slangiksi. pliis. 

tampereella ei tietääkseni oo yhtään alepaa. en itse asiassa tiedä, onko tää pro vai con, mutta ainakin tämä on seikka, joka herätti valtavasti hämmennystä silloin, kun muutin helsinkiin, kadonneiden alepojen luvattuun kaupunkiin.

musta on tuoreempaa ja herkullisempaa. samaa se kyllä kuulemma on, mitä kampin k-marketista saa, mutta jotenkin se maistuu paremmalle. ihan ku mä nyt oikeasti söisin sitä juuri ikinä - mutta tilaisuus tekee varkaan ja tuore synkkä puolen litran maidon kanssa laukontorilla tekee tamperelaisen.