elokuvateatterietiketti

olin viime viikolla elokuvissa katsomassa suomalaista rare exports –elokuvaa. suosittelen kokemusta muuten täysin vilpittömästi, mutta menkää elokuviin pian, ennen kuin joulu tulee, älkääkä missään nimessä menkö sellaisena päivänä, kun paikkalipun hinta on syystä tai toisesta tavallista alhaisempi.

ehdotan finnkinon superpäiville, joissa leffanautintoja tarjoillaan torstaisin edukkaaseen hintaan, tiukkoja ikärajoja. mikäli edullisia (tai pikemminkin edullisehkoja) elokuvia haluaa päästä katselemaan pehmoisiin punaisiin penkkeihin pakaransa upottaen, on superpäivinä kärsittävä myös teineistä, jotka eivät osaa kunnioittaa teatterietikettiä tahi edes nauttia elokuvataiteesta. nämä keskenkasvuiset tulevat teatteriin juttelemaan (joko keskenään tai puhelimeen), kuuntelemaan kännyköistään musiikkia ja makoilemaan röyhkeästi jalat ylhäällä edellä kehutuilla punaisilla pakaransyleilijöillä. sillä näinä päivinä hekin saavat tehdä sen edullisesti.

 liian riehakas käytös elokuvateatterissa saattaa aiheuttaa häiriötä. kuvassa ollaan kuitenkin vielä teatterin ulkopuolella, joten ilakointi sallittakoon. (c) ella sohlo.

joulu valitettavasti aiheuttaa välipäiville ja alkuvuodelle tämänkaltaisten häiriköiden asiakasryntäyksen elokuvateattereihin. ne eivät oikeasti halua nähdä yhtään elokuvaa. ne haluavat vain päästä lämpimään aiheuttamaan pahennusta. annan siis lahjavinkin: ÄLKÄÄ OSTAKO PENNUILLENNE JOULULAHJAKSI NIITÄ LEFFALIPPUJA.

muuten ihan hyvää joulua.

pubivisa eli "tiatsari"

osallistun naapurini kanssa talomme kivijalassa olevan ravitsemusliikkeen jokatorstaiseen musavisaan - no, joka torstai. musavisa koostuu kymmenestä musanäytteestä ja kymmenestä kysymyksestä, ja olemme naapurin kanssa hyvin uskollisesti sijoittuneet pisteytyksissä häntäpäähän. 

no, mä olen tullut tässä siihen tulokseen, että meidän keskivertoa heikompi menestyksemme musavisassa johtuu pääosin joukkueen nimestä. tietenkin kortensa kekoon kantaa myös se tosiasia, että joukkueemme jäsenmäärä on kokonaiset kaksi henkilöä, kun muissa joukkueissa jäseniä on 5-10. mutta saivartelut sikseen! kekseliäs ja ajan mukainen joukkueen nimi olkoon meille kisaonneksi! nyt sellainen pitäisi vielä tehtailla jotenkin.

kuvan henkilö on kuvan ottohetkellä pubissa, ja kuva liittyy näin ollen aiheeseen.

oikeastaan aina pubivisoissa, olivat ne teemaltaan millaisia hyvänsä, esiintyy nerokkaita joukkueiden nimiä (muuten ts-ts-ts-tsekaut otsikon linkki ja löydä juuri itsellesi sopiva pubivisa!). tamperelaisena olen valtaisa pubivisojen ystävä ja usein siis joutunut kamppailemaan nimivalintojen kanssa. tampereen aikoina osallistuin usein pyynikintorilla sijaitsevan ravintola tuopin tiistaiseen tietovisaan (joka on muuten täydellinen pubivisan arkkityyppi möreä-äänisine vetäjineen ja vittumaisine kysymyksineen) osana joukkuetta nimeltä altavastaajat. tätä nimeä en kuitenkaan luonnollisesti voinut siirtää helsinkiin. valitettavasti.

meidän alakerran baarin musavisaan osallistuu myös mahtavan nimisiä joukkueita, tässä niistä muutama:

paska kuumalla katolla

ikuinen kekkonen 

(joka on muuten aina ykkönen)

vesa ei tajuu ltd

the artist formerly known as sirhan b. sirhan 

(pienellä researchilla sain selville, että joukkue on ennen osallistunut skabaan nimellä sirhan b. sirhan. nerokasta!)

team mustanaamio

...ja kaikki nämä joukkueet ovat vallattomine nimineen tietenkin pistelistan kärjessä. ja arvatkaa, mikä meidän joukkueen nimi on. 

no naapurit! 

kyllä. huutomerkillä. 

ehdotuksia otetaan siis vastaan.

skaba!

nyt, kun tämä kotomaamme ilmasto alkaa taas olla melko haastavaa, saattaa monesti olla vaikeata kulkea pisteiden a ja b väliä katkeamattomassa pystyasennossa: välillä matka saattaa käyttää kulkijaansa myös horisontaalisissa asemissa, lattian tasossa tai vähintään siinä reunalla. 

tyttökavereiden kanssa ollaan jo vuosia sitten pantu pystyyn jokatalvinen skaba siitä, kuka onnistuu aloittamaan kaatumiskauden. jostain syystä allekirjoittanut on hoitanut tämän kunniallisen tehtävän (omasta tahdostaan riippumatta) jo parina vuotena peräkkäin – tosin tänä vuonna titteli meni (onneksi) jo jollekin muulle. varsinaista eksplisiittistä pisteidenlaskua ei harrasteta, mutta pisteitä saa sitä enemmän, mitä useampi ihminen on todistanut tapahtumaa, kuinka paljon on hävettänyt ja tietenkin siitä, miten räväkkä on nauru tai miten kovaääninen on ihastuksen huudahdus, kun suorituksesta kerrotaan muille.

 

kuvassa esiintyvät henkilöt eivät ole osallistumiskelpoisia. 

 pähkinänkuoressa: 

 

1. kaatumista, jota kukaan ei näe, ei lasketa 

 

2. päihteet eivät ole sallittuja: askel horjuu päihtyneenä kaikilla, eikä kaatunutta edes hävetä 

 

3. kilpailu on talvipainotteinen: skaba alkaa ensimmäisestä kaatumisesta, joka johtuu jäästä, lumesta tai näiden yhdistelmästä 

 

4. sitä kovemman tason suoritus, mitä useampi näkee 

 

5. pisteitä saa paitsi todistajien lukumäärästä, myös niiden suhteista: tuntemattomat ovat ystäviä arvokkaampia 

 

6. suoritus jättää mielellään jäljet suorittajaan  

 

pari vuotta sitten avasin kauden lähes täydellisellä suorituksella: työmatkalla astuin aurattuun, liukkaaseen lumimattoon kotikatuni kulmassa, jossa tehtiin yhden talon julkisivuremonttia ja jotakin geneeristä tietyötä yhtä aikaa. luonnollisestikin yritin näyttää viehättävältä KAHDEN raavaan työmiesporukan silmissä, ja juuri ennen kaatumista morjestin miehiä hymy huulessa kadun kulmaan astuessani - saaden samalla muutaman miehistä seuraamaan kulkuani (valitettavasti). haluan tähdentää, että suoritus ei koostunut pelkästä pyllähtämisestä, vaan alkoi sivuluisulla (jossa aina kuvittelee viimeiseen asti voivansa vielä pelastaa tilanteen), joka jatkui voimallisella kylkimätkähdyksellä ja päättyi varsin vaikuttavaan vaakatason luisuun alamäessä. palkinnoksi suorituksesta sain komean mustelman koko oikean reiden pituudelta sekä tietenkin raksamiesten tirskahdukset.

täydellinen nappisuoritus olisi ehkä se, jos olisi menossa tapaamaan jotain suurta tuttavaporukkaa varsin suositulle tapaamispaikalle (vrt. stockan kello) ja onnistuisi mätkähtämään maahan heti sen jälkeen, kun olisi saanut kiinnitettyä kaikkien paikallaolijoiden huomion itseensä innokkaalla, kovaäänisellä tervehdyksellä melko kaukaa.

ehkä mä yritän avata oman pistetilini tällä metodilla tänä vuonna. 

noniin! haastan kaikki mukaan kisaan!

supermarket vs supermercado

 olin ruoholahden citymarketissa siskontytön kanssa viime viikonloppuna. siellä meni luonnollisestikin hermot, ja tulin ajatelleeksi, että supermarketeissa on paljon tilanteita, jolloin sietokykyä koetellaan. 

tämä nimenomainen koettelemus syntyi tilanteesta, kun takanaoleva asiakas tuuppi jonossa kärryllään edessäolevan niitä alueita, jotka melko intiimeiksikin koetaan. jonon perusajatus kun on yleensä se, että sä seisot siinä, koska sun edessäsi on jotain, joka blokkaa sun etenemisen tässä edellä mainitussa perättäisessä järjestelmässä. mikäli perättäisyys on kärsivällisyyttä koettelevaa, tarkoittaa se sitä, että myös tämän sinut blokkaavan ihmisen/esineen/toiminnon on MAHDOTONTA edetä kunnes edellä mainittu ihminen/esine/toiminto on vuorostaan liikkunut/liikutettu/suoritettu. 

get it? SE TUUPPIMINEN EI SIIS AUTA. 

itse inhoan syvästi myös sitä, kun joku jää jonossa odottelemaan kassahihnan päähän eikä kulje eteenpäin vaikka voisi (tässä kohtaa on juuri ylempänä mainitun tuuppimisen vaara). tällöin jonossa seuraavana oleva joutuu itse viimeisillä voimillaan vielä kannattelemaan ostoksia käsissään vaikka hihnalla olisi tilaa laskea ne alas (ja huokaista äänekkäästi helpotuksesta) siksi aikaa, kun ne tuotteet liukuu hihnalla eteenpäin viivakoodinlukijan läpi kaukaloon, josta sä kuitenkin taas joudut lihakset sokkeloisten käytävien seikkailusta väsyneinä ja tärisevinä noukkimaan ne pikku kätösiisi. supermarket-käynnistä tulee siis tahaton treeni. sun syli on nimittäin täynnä niitä edullisia tuotteita, vaikka menisit simppelille maidonhakureissulle (etkä siksi ottaisi koria tai tuuppimiseen ah niin oivallisia kärryjä).  

suuri osa ärsytyksen aiheista supermarketissa tulee siis jonotuksesta. samalla tiedostan kyllä, että tämä on puhtaasti suomalaisten (tai pohjoismaalaisten) ongelma. me ollaan niin raivostuttavan tehokkaita joka paikassa, että pienikin ryppy tässä huolellisesti öljytyssä koneistossa aiheuttaa koko tuotantolinjassa valtaisia muutoksia ja reaktioita. espanjassa asuessani jouduin joustamaan supermarketeissa joka kerta, koska siellä ne sekopäät rakastaa jonottaa. ehkä tää koko homma on kääntynyt siellä vähän niinkun ylösalaisin, koska jokainen asiakas supermarketin kassalla oli aina hitaampi kun edellinen. se toimii varmaan tutulla mopotusperiaatteella – kun mun edeltäjä oli kerran pikkusen hidas, niin mä kostan sen kaksinkertaisesti seuraavalle ja hidastelen tässä kassalla vielä vähän enemmän. seuraava ajattelee samalla tavalla, kuten myös sitä seuraava ja niin edelleen, ja näin asiointiaika kassalla kasvaa eksponentiaalisesti koko ajan. 

siinä, missä suomalainen supermarketin kassalla latoo ostoksensa kangaskassiin (huom! jonka on ottanut jo kotoa mukaan!) samaa tahtia kun myyjä uskaltaa päästää ne käsistään, seisoo espanjalainen paikallaan ja katselee haltioutuneena jokaisen tuotteen kulkua viivakoodinlukijan läpi. mä en keksi siihen toimettomuuteen mitään muuta syytä kuin sen, että joka kerta kassan vetäessä uuden tuotteen lukijan editse, se on unohtanut jo, miltä se prosessi näytti ja kuulosti edellisen tuotteen kohdalla, ja seuraa ihastuneena mitä se kassa nyt tällä kertaa oikein tekee ja mitä siinä tuon tuotteen kohdalla oikein tapahtuu. joskus ne haluaa sitten vielä alkaa keskustella, joka saa espanjalaisen kassan pysähtymään ja vastaamaan kohteliaasti (keskittyen tietenkin keskusteluun, ei työhönsä, jättäen kaiken muun kesken), jolloin jonossa seuraavana seisovan suomalaisen verisuoni otsassa alkaa jo sykkiä uhkaavasti. no, kun tuotteet on vihdoin maagisesti piipattu lukijan läpi, espanjalainen odottaa, kunnes kassa kertoo ostosten kokonaishinnan, ja ALKAA VASTA SITTEN KAIVAA LOMPAKKOA LAUKUSTA. suomalainen olisi jo pakannut ne kamat (tehokkaasti täysin keskustelematta tämän toiminnan aikana) ja seisoisi s-etukortti tanassa tiskillä ennen kuin kassa ehtii kertoa edes hintaa.

 no, kunhan espanjalainen on saanut maksettua (tietenkin tasarahalla yhden ja kahden sentin kolikot mukaan luettuna), on sillä vielä tavarat aivan levällään siinä ostoskaukalossa. ja mikä parasta: tehokkuutta entisestään vähentääkseen espanjalaiset on päättäneet rakentaa supermarkettien kassoille mahdollisimman pienet kaukalot tai jättäneet ne kokonaan tekemättä. silloin siis koko kassa on tukossa ja käyttökelvoton, kunnes asiakas on saanut pakasteherneensä ja pähkinänsä poimittua kuuteen erilliseen pikku muovipussiin, joita ympäristön nimissä jaetaan ilmaiseksi joka kaupassa. sillä aikaa kun tämä ympäristötiedoton asiakas pakkaa tavaroitaan, kassaneiti aikansa kuluksi ISTUU PENKISSÄÄN JA KATSELEE MITÄ SE ASIAKAS TEKEE. tässä vaiheessa jonossa seuraava suomalainen itkee jo verta ja on valmis anelemaan myyjältä, voisiko se vaan veloittaa ton maitopurkin hinnan, että pääsisi kotiin kiskomaan jotain päänsärkyyn. sitten kun se oma vuoro vihdoin tulee, ja suomalainen mahdollisimman tehokkaasti kaivelee pikku kolikoita pikku kukkarostaan, kassaneiti hymyilee sille ja sanoo että ”rauhotu”. MÄÄ OON IHAN RAUHALLINEN!

kuvalla ei ole mitään tekemistä itse postauksen kanssa. tässä korkeintaan demonstroidaan sitä, kuinka suomalainen kiskoo jotain päänsärkyyn ja ahdistukseen.

a train ride is like a bowl of cherries

kuva viime kesältä (c) viivi.

tämä kirjoitus käsittelee junamatkustusta.

aion tässä postauksessa sivuuttaa täysin junamatkustuksen ylihinnoitellut lippukustannukset, ”pika”vuorojen defaultisti myöhästyneet aikataulut, visa electronin pöyristyttävän käymättömyyden, säiden herrojen aiheuttaman hämmennyksen rautateillä sekä sen, että tampereen rautatieasemalle on rakennettu kauppakompleksi nimeltä "pendoliino" …koska niistä me ollaan kaikki saatu jo tarpeeksemme. sen sijaan keskityn muihin asioihin, jotka junamatkustuksessa vituttaa. kivaa, eikö?

jos ajattelet meneväsi ravintolavaunuun parille bisselle, valitse mahdollisimman lyhyt junamatka toteuttaaksesi tämän suunnitelman. totuus on nimittäin se, että tulet viettämään kuitenkin koko matkan siinä mukavan pehmoisessa looshissa aina uusi huurteinen muki kourassa. tämähän on ihan fine, jos sulla ei oo suoraa menoa töihin tai vaikka tili ihan tyhjänä. siinä tapauksessa mä sanon että go for it, ravintolavaunussa pääsee aina jutulle joidenkin mielenkiintoisten tyyppien kanssa. viimeksi opin itse kaikenlaista esimerkiksi kalastuksesta.

jos kuitenkin päätät istua omalla paikallasi koko matkan, saat jakaa vaunun monenlaisten arkkityyppien kanssa. 

sulla on siinä samassa vaunussa aina VÄHINTÄÄN yks tyyppi, joka puhuu puhelimeen mielellään koko matkan. se vaikuttaa loukkaantuneelta ja hiukan eksyneeltä aina, kun puhelu loppuu, eikä sillä mene kovin montaa minuuttia uuden numeron valitsemiseen. ja kun se on hetken aikaa hiljaa (ehkä siksi, että sen valitsema henkilö puhuu toista puhelua ja se odottaa kiltisti sulkematta puhelinta), sitä huomaa pettymyksekseen ja yllätyksekseen jopa vähän kaipaavansa sen höpöttelyä.

yleensä vaunusta löytyy myös sellainen kaveri, joka pitää konduktöörejä asiakaspalvelijoina ja itseään junan tärkeimpänä asiakkaana. joka kerta, kun lipuntarkastaja kulkee ohi, on tällä tyypillä jotain kysyttävää – kuten missä ravintolavaunu/tupakkakoppi/lähin wc sijaitsee tai milloin ollaan perillä riihimäellä/kiteellä/jyväskylässä tai miltä raiteelta lähtee junayhteys vammalaan/seinäjoelle/satamaan tai paljonko maksaa voileipä/kahvi/lonkero minibistrokärrystä. sitten se alkaa vielä morjestelemaan sitä konnaria ihan kun siitä olis tullut joku kanta-asiakas. gimme a break.

joo ja tää minibistrokärrykin on ihan oma mysteerinsä. kilisevä, pyörillä kulkeva tiski keksittiin korvaamaan jo aiemmin mainituilla pehmoisilla loosheilla varustettu ravintolavaunu, jossa saattoi - jestas sentään - jopa tutustua kanssamatkustajiinsa. olen lähes varma, että tää tehtiin yksinomaan siksi, että yritettiin korjata se virhe, jonka vuoksi ravintolavaunun heiluriovien metallisissa käsisymboleissa on viiden sormen sijasta kuusi.

sokerina pohjalla ovat sitten ne sellaiset uusavuttomat kaverit, jotka ahdistuvat junamatkalla, kun täytyisi vaan lukea kirjaa. nämä ovat niitä, jotka asentavat läppärinsä kiireen vilkkaa junaan astuttuaan siihen edessä killuvalle pikku pöydänkaistaleelle ja katsovat jotain scifi-leffaa tai sarjaa koko matkan - ÄÄNET PÄÄLLÄ. seriously.

ai niin! en ois ukonut että junissa enää 2010-luvulla liikkuu näitä kännykän soittoäänen testikuuntelijoita, joita vuosituhanteen vaihteessa oli runsaastikin – mutta kyllä vain, tämä tuli todistettua keskiviikon ic2-junassa nro 88 16.07 tampereelta helsinkiin. teinipoikien sijasta nämä olivat nelivitosia naisia. näppäinäänet täysillä. ja kännykkäkamera lauloi, oh yes, niin video- kuin stillkuvalauluakin. ne istuivat mun edessä, ja hieman teki mieli sabotoida niiden kaikki kuvamateriaali mielikuvituksellisin käsimerkein ja naamanvääntelyin penkkien välistä. tässä digiajassa paskamaista on vaan se, että ne olisivat huomanneet mun killerin heti sen sijaan, että olisivat nähneet sen vasta kotona filmin tultua kehityksestä. dang nykyaika, pilaat mun jallitukset.

tit for tat(too)

 alphonse mucha: summer, 1896.

mulla on keskiviikkona tatuointiaika tampereella (otsikossa linkki). mun vasempaan lapaan tulee tuosta alkuperäisestä kuvasta muokattu lakanaan verhoiltu täti. täti on alkuperäisesti tsekkiläisen, sittemmin ranskalaistuneen taiteilijan alphonse muchan juonima muikku. varasin ajan neljä kuukautta sitten, ja lienee helppo arvata että siihen neljään kuukauteen mahtuu paljon epäröintiä, jossittelua, mietintää ja ympäripuhumisyrityksiä. tietenkin joukkoon mahtuu myös sellaisia ystäviä, joita on itseään hakattu, ja jotka nauttivat jo etukäteen siitä tuskasta, mitä joudut itse kärsimään. kiitos eero.

lueskelin sitten netistä näitä "tattoo dos and don'ts" -listoja ja löysin muutamia hohtavia helmiä sieltä seasta. tsikidi-tsekidaut:

”don’t let your pets rub or lick your fresh tattoo.” 

hmm. saisikohan sitä itse nuoleskella?

”don’t wash your fresh tattoo with peroxide.” 

...mmmmitä?

”don’t do it. It will be there forever.” 

no shit, sherlock.

 ”don’t get it done at disney world.” 

...tähän mulla ei oo ees sanoja.

tämän lisäksi mä oon tullut kipeäksi, ja pelkään, että jos köhintä ja rykiminen ei lakkaa enkä pysty pysymään paikallani, saan jatkossa osallistua tähän skabaan. voi olla nimittäin tompallekin vähän hankalampi homma inkata yskimisestä vavahtelevaa nahkaa.

manse - pros and cons

torilounas.

uskomatonta, että meni näinkin kauan, ennenkuin sain ähellettyä ensimmäisen kotiseuturakkaus-aiheisen postauksen. tässä se nyt kuitenkin tulee: aiheenani on tampere ja siellä käymisen autuus (ja kenties ahdistus).

suurin osa näistä mun luettelemista asioista kytkeytyy läheisesti puhetyyliin, ts. tampereen murteeseen, sillä voinemme yhteen ääneen myöntää, että se on kaiken vuoksi ja kaikesta huolimatta kuitenkin ehkä se kaikkein itsestäänselvin, rumin, kaunein ja olennaisin osa tätä karun kaunista pirkanmaalaista työläiskaupunkia.

rakastan sitä, että termiä "mää" ei tarvitse tampereella yhtään peitellä (koska let's face it, helsingissä vähän joutuu). tampereelle jalkautuessa jo rautatieasemalla (ellei jo junassa) tiskiin lävähtää se kotoisa poljento, jonka kulminaatio "mää" kaikessa yksinkertaisuudessaan on. tulee heti sellainen mukavan lupsakka fiilis, vähän niinkuin olisi lauantai-iltapäivä tai kesäloma, tai sellainen leppoisa darra koko ajan. tai tietenkin all of the above.

se, mikä harmittaa, on se, että kukaan asiakaspalvelija ei tampereella pidä erityisen humoristisena sitä, jos siwan kassalla tai suutarissa tai nordean tiskillä sutkauttaa tervehdykseksi "moro" tai "morjesta" täydellisen laiskalla, mutta runsaalla ärrällä. se vaan mutisee huulien välistä täysin identtisen tervehdyksen KOSKA TÄÄ ON MANSE.

bisse on jotenkin halvempaa. tai sit se vaan tuntuu siltä.

virkistävää on myös se, että näitä satunnaisia helsingissäkin suusta pääseviä lipsahduksia kuten "ritsi", "räysä" tai all-time klassikko "rotvalli" ei tarvitse selitellä tai tulkita kenellekään. toisaalta mansessa myös täysin normaalit ja arkipäiväiset sanat kuten "spora" tai "duuni" tuomitaan hyvin äkkiä slangiksi. pliis. 

tampereella ei tietääkseni oo yhtään alepaa. en itse asiassa tiedä, onko tää pro vai con, mutta ainakin tämä on seikka, joka herätti valtavasti hämmennystä silloin, kun muutin helsinkiin, kadonneiden alepojen luvattuun kaupunkiin.

musta on tuoreempaa ja herkullisempaa. samaa se kyllä kuulemma on, mitä kampin k-marketista saa, mutta jotenkin se maistuu paremmalle. ihan ku mä nyt oikeasti söisin sitä juuri ikinä - mutta tilaisuus tekee varkaan ja tuore synkkä puolen litran maidon kanssa laukontorilla tekee tamperelaisen.

postimies pate, erikoislähettipalvelu

television ohjelmatietoja selatessani törmäsin yhtenä päivänä ohjelmaan nimeltä postimies pate, erikoislähettipalvelu. tuli heti mieleen kovan lain pikkusen rankempi sisarsarja kova laki: erikoisyksikkö tai vaikka extreme makeover: home edition ja aloin miettiä näitä tällaisia rinnakkaissarjoja ja niiden sisältöjä. väkisinkin aloin ihmetellä, mitäköhän tämä postimies paten extremeversio sitten pitää sisällään. hurjempia postitusreittejä? lentävää kuraa ja elokuvarenkaita? painavampia paketteja… tai jopa vaarallisia, tikittäviä lähetyksiä? ehkä tämä sisarsarja tarjoaa myös eroottisia väristyksiä, jos pate toimittaakin pehmustetun kirjekuoren yksinäiselle kotirouvalle?

koti kuntoon: extreme cleaning duty: russia edition

ylipäätään on melko helmeilevää, että kaikesta pitää tehdä tollanen rankempi sisarversio, ja säilyttää silti se alkuperäinen versio (niille nössöille, jotka eivät kestä hurjaa menoa). siihen on sitten aina turvallista palata - ja lähipiirin kanssa voi päivitellä, että kyllä silloin olivat asiat vielä hyvin kun postimies patekin ajoi postiautoaan rajoitusten mukaisesti ja tasaisilla teillä.

ehkä postimies patestakin tulee kohta tällaiset kaupunkiversiot (kuten CSI:sta). mä haluaisin ainakin mielelläni nähdä sarjan nimeltä postimies pate: forssa tai vaikka erikoislähettipalvelu: toijala.

tietotekniikkaaargh.

olin tämän viikon alussa eräässä koulutuksessa. nyt kun ei oo vähään aikaan ollut enää koulussa, ei ole joutunut seuraamaan samassa määrin toisten pitämiä powerpoint –esityksiä. tai sitten työelämässä ne on vaan sattuneet tähän asti sujumaan melko tottuneesti ja sutjakkaasti. tässä nimenomaisessa koulutuksessa jouduin kuitenkin seuraamaan kouluttajien ei-niin-tottunutta tietokoneen, ohjelmien ja internetin käyttöä.

tietotekniikan äärellä.

huomasin koulutuksen tiimellyksessä, että mulla on varsin alhainen sietokyky siinä, mitä tulee toisten pitämiin esityksiin, joissa käytetään ”apuna” tietotekniikkaa. tässä muutama melko yksinkertainen neuvo.

1. tiedostot ja kansiot voi avata tuplaklikkauksella. aina ei tarvitse klikata kuvaketta hiiren oikealla namiskalla ja tehdä valintaa ”avaa”.

2. hiiri sisältää yleensä myös pyörönappulan, jolla voi liikkua internetsivulla ylös- tai alaspäin (jopa yksinkertaisemmin kuin sivupalkin ylä- ja alakulmissa sijaitsevien nuolinäppäimien avulla, jotka yleensä pitää ensin vielä etsiä).

3. videoklipit voi laittaa pauselle ja antaa latautua jo valmiiksi, jotta koulutuksen osallistujat (vrt. esityksen seuraajat) voisivat saada osansa keskeytymättömästä videoklippinautinnosta.

4. ruudun pimeneminen ei ole epäkunnon merkki tai huokailun aihe – usein riittää, kun painaa jotakin näppäimistön nappia tai heilauttaa hiirtä. tiedostot maagisesti palautuvat!

5. jos jotain tapahtuu, kuten ruutu pimenee (ks. em. kohta), on kannattavaa kuunnella muiden läsnäolijoiden ohjeita sen sijaan, että sulkisi laitteet kommentoiden ”noniin no tää ei nyt toimi”.

6. jos powerpoint-slideja katsotaan kahdeksan tuntia päivässä kahden päivän ajan, selkeän ulkoasun (musta teksti valkoisella pohjalla) sijaan on suositeltavaa luoda mielenkiintoa ylläpitävä ilme slideille esimerkiksi värein tai fontein (huom! EI comic sansia EIKÄ liukuvärjättyjä sateenkaarivärejä otsikoissa). kuvituksen osalta on myös suositeltavaa käyttää muitakin kuin surkearesoluutioisia kuvia jostain angelfiren imagebankista vuodelta 1998.

 

...kaikesta tästä huolimatta itsehän en kuitenkaan halua olla se asshole, joka alkaa luokan perältä neuvomaan kouluttajia, miten asiat kannattaisi tehdä. saati se tampio, jonka on pakko päästä itse räpläämään niitä vehkeitä. tyydyn siis repimään tukkaa irti päästä, sihisemään tuskaisesti vierustoverille ja huokailemaan tarpeettoman kovaan ääneen. huomasin myös, että tämän tien valitsi yllättävän moni muukin osallistuja. big up, guys. 

remontti, pakkaus, muutto, valitus.

teen tällä hetkellä pientä remonttityyppistä hommaa asuntoon, johon oon muuttamassa pian. sehän tarkoittaa luonnollisestikin sitä, että en osaa enää puhua mistään muusta kuin remppaamisesta, maalaamisesta, pakkaamisesta tai muuttamisesta, ja piinaan näillä aiheilla kanssaeläjiäni jatkuvasti. nämä edellä mainitut asiat on melko stressaavia, aikaa vieviä ja sanalla sanoen perkeleellisiä, joka tarkoittaa sitä, että keskustelut allekirjoittaneen ja kenen hyvänsä välillä on siis aina negatiivissävytteisiä (lue: valittamista). 

kanssaeläjät, i'm sorry. valitus jatkuu.

remppatimpsi vuosimallia 2007.

mä oon kuitenkin tän prosessin puitteissa oivaltanut muutamia asioita, joista tein tänään listan:

1. radio suomipop tarjoaa yllättävän hyvää remonttimusiikkia.

2. maalaaminen on oikeasti varsin mielekästä puuhaa - vittumaista siinä on se valmistelu. pesu, suojaus, teippaus = crap.

3. olut on herkullinen remonttijanojuoma.

4. rumat remonttivermeet on himmeen mukavat päällä ja niissä tekee mieli kulkea joka paikkaan. sitäpaitsi ne releet yllä saa anteeksi kaiken ulkonäöllisen homssuisuuden. score!

5. ensi kerralla muutan kyllä kämppään, joka on jo valmiiksi remontoitu.

unettomuudesta

aika moni varmaan kärsii mun kanssa samasta asiasta: nukkumaanmenovaikeuksista. nyt ei puhuta univaikeuksista, nukahtamisvaikeuksista tai unettomuudesta, vaan siitä, miten vaikeaa on laittaa pää tyynyyn ja silmät kiinni. mieluummin sitä kuitenkin vaan neppailee ja pyörii ja säätää ja ingengöraa.

ja luomunahan ei siis voi mennä nukkumaan, koska ajatukset alkaa juosta. kaikki alkaa ihan viattomasti esimerkiksi siitä, että mitähän sitä pukisi huomenna kouluun tai ottaisi evääksi töihin. sitten se ajatus karkaa ja kiertyy identiteettiasioiden ympärille: no miks mä teen tätä työtä tai rakastanko mä tämän alan opiskelua, mitähän musta tulee, riitänkö mä tai oonko mä tarpeeksi edes itselleni ja mistä mä unelmoin ja niin edelleen. ennen kuin sitä edes huomaa, ajatukset kirmaa jo maailmankaikkeudessa, kuoleman lopullisuudessa tai jumaluuden ja suurempien voimien olemassaolossa. yritä siinä sitten nukahtaa.

jotain apukeinoja on siis käytettävä. ja tällaisia neuvoja on tarjolla:

 

hei katso vaikka joku leffa.

menee täysin mönkään, koska se show alkaa kiinnostaa liikaa. kerran vahingossa aloin katsoa jotain tsunamidokumenttia iltasaduksi – kardinaalivirhe. kuolemaa, tragediaa ja surua. equals pahaa oloa ja painajaisia. equals no sleep.

no katso sitten joku huono leffa.

helpommin sanottu kun tehty. oikeasti huono elokuva saattaa nimittäin alkaa kiristää niin paljon, että verenpaine nousee samaa tahtia kun se koo tohon otsalohkoon. ja mikään ei pidä ihmistä paremmin valveilla kuin viha tai ärsytys.

juo lasi lämmintä maitoa tai syö vaikka voileipä.

ajatuksena ehkä ihan kiva, mutta todellisuudessa sä ikään kuin aloitat päiväsi tällä uudelleen. syömisen jälkeen tuntuu siltä, että pitää uudestaan rauhoittua, käydä iltapesulla tai vähintään pestä hampaat, huuhdella kasvot ja hoitaa muut iltatoimet. oho, sitten tulikin pissahätä. sitten sä yrität uudestaan mennä nukkumaan ja yllätys, yllätys!

ET SAA UNTA.

kuule lue vähän aikaa kirjaa.

joo, tää on varmaan ihan ookoo, jos sulla ei ole silmälaseja. todellisuudessa nimittäin rillit painaa sua poskeen, nenään, ohimoon, silmäkulmaan tai all of the above. niin, ettet varmasti rentoudu kyllä yhtään vaan päinvastoin, verisuonet katkeaa päästä. lienee tarpeetonta edes mainita että se ei tuudita mukavasti uneen ei sitten millään. ja jos tuudittaa, on palkkana rikkinäiset tai vähintään lähmääntyneet kakkulat.

 

näin ollen kumoan siis kaikki nämä kalliit neuvot. tästä syystä älköön siis kukaan häiriintykö törmätessään mun silmäpusseihin helsingin keskustan kaduilla.

fear factor

okei. mä pelkään yöperhosia. aivan kuollakseni.

kirjoitan niistä nyt, koska kävin äsken läpi sellaisen near death experiencen erään yökköyhteiskunnan harvinaisen kauhistuttavan edustajan kanssa. kirjoittaminen on vaikeaa, koska mun kädet täräjävät edelleen pelon horkassa ja jälkipuistatukset sekä väristykset sykkivät läpi mun kehon muutaman minuutin välein. innggghhhfff.

mun ikkunasta lensi sisään yökkö. sellainen läski, paksukroppainen, rumista rumin yökkö, joka asettautui heti läpättelemään mun sängyn yläpuolelle seinän nurkkaan ihan kuin se kuuluisi sinne. ne tuuheat, monikerroksiset siivet fläp fläp fläp seinää vasten ja se paksu, painava ruumis pong pong pitkin mun seiniä. yhh. sain heti karmeat fläsärit siitä, kun pari vuotta sitten jouduin pakenemaan ulos asunnosta tällaisen samanlaisen kaverin hyökkäyksen vuoksi. silloin en saanut tapettua sitä läskiä tunkeilijaa, vaan se piiloutui mun asuntoon ja alkoi fläp fläp fläpätellä pitkin seiniä aina öisin saaden mut aivan hermoromaduksen partaalle. olen lähes varma, että se piileksii vieläkin jossain nurkassa ja kerää voimia jotain eeppistä, lopullista kaksintaistelua varten.

no, heti kun tämä perhosten saatana lensi sisään, mun kolmen päivän festaroinnin heikentämä sydänparkani hyppäsi kurkkuun ja aloitti kiivaan pamppailun, pyrki kenties ulos turmeltuneen nahkan alta. samalla hetkellä kaikki neste, mitä mun kropassa oli festariviikonlopun jälkeen jäljellä, alkoi puskea ihohuokosista ulos. flown karaisemat keuhkoni yrittivät hengittää, lähes tuloksetta. millä helvetillä mä aioin nyt karkottaa tai tappaa ton lapsen pään kokoisen eläimen joka kaikessa pahuudessaan keksi lentää just mun ikkunasta sisään?

 kattokaa nyt miten ruma.

onneksi olin just täyttänyt lehtiroskiksen kaikilla niillä koskemattomilla naistenlehdillä, mitä mun postiluukusta on viimeisen puolen vuoden aikana tasaiseen tahtiin tippunut. (mä olen kyllä muuten ihan tampio - tilaan aina jonkun pätkätarjouksen jotakin hömppälehtiä ajatellen, että olispa ihana oppia kotitekoinen kurkkunaamio tai jotain, ja ahdistun heti, kun ne kolahtaa luukusta enkä loppujen lopuksi koskaan avaa niitä. älä tilaa niitä, ääliö!) kevään tuplanumero oli kuitenkin oiva ase yökkötaistoon käydessäni. pelottoman ninjan tavoin heitin sen paksun opuksen kohti perhosnurkkausta ja sen pudotessa alas hakkasin (tyhmänä avarilla, auts) vielä lehden päältä niin monta kertaa, kun arvelin paholaisen tarvitsevansa kuollakseen. mutta sehän perkele vielä läpätteli siellä lehden alla.

hakkasin hiestä märkänä ja raajat tärisevänä sitä naistenlehtimötikkää ehkä vartin, kunnes uskalsin katsoa, onko peto vielä siellä. nyt se oli onneksi kuollut. mutta lisää sydämentykytyksiä aiheutti sen pölyisen ruumiin keräileminen koristetyynyn päältä - sekä tietenkin tieto siitä, että tuolla se makaa (tai ehkä sätkii vielä) mun roskiksessa. yyyhhhhh. puistattaa vieläkin. tää oli kun paraskin rasvanpolttojumppa.

mä olen aivan romuna. siis yhden yökön takia.

ilosanoma!

kuvassa tiia iloisna töissä.

olen jo pidemmän aikaa ollut tietoinen siitä, että nämä blogipostaukset liittyvät yleensä asioihin jotka ärsyttää, hitottaa, raivostuttaa ja katkoo verisuonia päästä. jostain syystä ihmisellä on kai joku sisäänrakennettu komponentti, jonka mukaan juuri niitä verenpainetta kohottavia asioita ja tapahtumia kuuluu purkaa. semijulkisesti. 

I guess I'm no different.

viimeisimmässä nyt-liitteessäkin ehdotettiin uusia ansiotehtäviä partiolaisille, joista yksi oli blogikirjoituksen postaaminen ilman, että se sisältää yhtäkään vituttavaa asiaa. munkin mielestä siitä ansaitsee kyllä jonkun merkin.

nyt kuitenkin ajattelin postata muutaman asian, josta pidän ihan hillittömästi:

apteekit ja supermarketit. varsinkin ulkomailla. voi pojat, mä voisin viettää näissä päiviä ja vaan tutkiskella kaikkea mitä siellä on, ostamatta mitään. mua kiehtoo jotenkin se valtaisa itselleni uusien tuubien ja purnukoiden määrä, ja mitä hienoja löytöjä sitä saattaa tehdäkään! varsinkin apteekista. ihmisillä on niin paljon sellaisia vaivoja, mistä me ei ehkä tiedetä mitään.

rakastan sitä, kun kaksi ihmistä kohtaa vastakkaisista tulosuunnista kadulla - ja molemmat yrittävät kohteliaasti väistää toista - ja molemmat väistävät toista samaan suuntaan - ja molemmat korjaavat tilanteen yhtäaikaa - ja syntyy mielettömän upea lyhytkestoinen urbaanin huomaavaisuuden tanssi, joka yleensä sytyttää hymyn molemman osapuolen huulille ja saattaa jopa kirvoittaa pienen naurun.

elokuvissa joskus kuulee popcornin rapinan ja hävyttömän leffan aikana puhumisen lisäksi äänen, joka lähtee pillistä sen hangatessa limumukin kannessa olevan pillille tarkoitetun reiän reunoja. joskus joku liikuttaa pilliä vähän edestakaisin sen kannen läpi, virkistävää juomaa pimeässä hamutessaan. 

mun mielestä se ääni on ihan jäätävän upea.

mun mielestä on yllättävän usein hurmaavaa kuulla ihmisten kiroilevan. pidän kovasti tietynlaisista kirosanoista tietynlaisissa tilanteissa, koska ne tulee yleensä niin aidosti ulos keskeltä syvintä ihmisen sisintä. yksi huikea esimerkki tästä tapahtui pari viikkoa sitten, kun trooppisen ja aurinkoisen helsingin keskustan valtasi yhtäkkiä mielettömin ja tulvivin vesisade, mitä mä olen koskaan nähnyt. eräs ohikulkeva turisti kiteytti varsin osuvasti aleksanterinkadulla virtaavat varvassandaalit ja niiden perässä juoksevat naiset, läpimärkänä kirkuvat, kompuroivat teinit ja sateensuojassa jumissa olevat kadunmiehet tiuskaisemalla ohi kävellessään: 

"what the fuck is wrong with this fucking country?"

mä pidän hirveästi myös ulkoilmaelokuvista (tsikidi tsekidaut sellaisia vaikka helsingin juhlaviikoilla kaisaniemen puiston lippakioskilla, jonne mut saa muuten viedä kyllä treffeille), kukallisista leningeistä, keinuista, 
take away -kahvimukeista, huiveista tyttöjen hiuksissa ja pienistä hedelmistä, mutta nämähän nyt on aika itsestäänselviä.

tsygä!

viime talven talvi-antipatioiden postauksen hengessä täytyy tasa-arvon ulottua myös muihin vuodenaikoihin. niin paljon kun mä rakastankin kesää, aiheuttaa tämäkin vuodenaika päänvaivaa.
lähinnä pyöräilyn merkeissä. 

siis, pyöräilyn aiheuttamat hapenpuutostilat top 3.

3. pyörätiet

pyörällä kulkeminen on muuten ihan kivaa, mutta kun pyöräteitä rakennetaan vähän sinne tänne ilman minkäänlaista logiikkaa, on reittivalinta joskus vähän vaikea. pyörätiethän nimittäin alkavat ihan tyhjästä ja loppuvat usein mystisesti kesken. silloin joutuu tekemään luovia ratkaisuja perillepääsyn suhteen, joka taas johtaa siihen että reitillään kohtaa väistämättä useampia liikennenatseja (ks. kohta 2). silloin joutuu myös kulkemaan mukuloilla päällystettyjä teitä, ja voin kertoa teille, jotka näette virheettömästi, että mukulakivien johdosta täräjävän pyörän edestakainen hyppivä liike kulkeutuu myös kakkuloihin asti, joka taas rajoittaa merkittävästi näkökykyä. 

puolisokea vihainen pyöräilijä – not cool.

2. liikennenatsit

pyörällä kulkeminen on oikeasti vaarallista. ei siksi, että liikenneonnettomuudet uhkaisivat, vaan siksi että verenpaine nousee ja paskaraivarit lisääntyy. liikennenatseja löytyy jokaisesta ryhmästä: autoilijat (A), jalankulkijat (B) ja pyöräilijät (C). A:t vihaa B:tä ja C:tä, B:t vihaa A:ta ja C:tä ja C:t luonnollisesti vihaa A:ta ja B:tä. kuulut tietenkin aina siihen ryhmään, minkä kulkuvälinettä käytät. suurimpia ongelmia luovat liikennesäännöt, pyöräteiden paikka tai puute (ks. kohta 3) sekä tietenkin jalankulkijat, turistit ja autoilijat. 

ja ääliöt.

1.pyörävarkaat

mikä jumalauta siinä on, että joka kesä multa pöllitään pyörä? tän kaupungin kellarivarastot on täynnä pyöriä, jota ihmiset ei uskalla ajaa siksi, että ne kuitenkin syyhkitään heti kun ne parkkeeraa jonnekin ulkotiloihin, vaikka köyttäisi kilometrikaupalla kettinkiä ympärille. on muuten TODELLA hyödyllinen ajopeli se sisätiloissa pölyyntyvä fillari. 

perkele.

ai sä olet NIITÄ ihmisiä?

tässä maailmassa on monta eri tapaa luokitella ihmisiä lokeroihin: koulutus, työpaikka, sukupuoli, sukupuolinen suuntautuminen, kansallisuus ja vaikkapa poliittinen puolue. mun mielestä mielenkiintoisempia ovat kuitenkin ne pikkuruiset luokittelut, joita me tehdään puolihuomaamattomasti lähes päivittäin, ja jotka saattavat painaa loppujen lopuksi arvostuksen vaakakupissa paljon enemmän kun joku keskustalaisuus.

kahvi/tee

itse myönnän arvostelevani ihmisiä sen mukaan, juovatko ne kahvia vai teetä. kahvi-ihmiset on mun (kahvi-ihmisen) mielestä jotenkin helpommin lähestyttäviä, koska niillä on sama pahe kuin mulla. teetyypeissä on pakko olla jotain vikaa, eikös tee oo terveellistäkin?

pc/mac

tämä on erittäin voimakkaita tunteita herättävä jaottelu, johon en perehdy sen enempää näpytellessäni tässä tällä mun macbookilla, joka on muuten täysin virukseton, ilmaakin kevyempi ja erittäin miellyttävä käyttää helppotoimintoineen.

bisse/siideri

tämä on mun mielestä erityisen hauska, koska pakan voi aina halutessaan sekoittaa väliinputoajalla: lonkero. tosin bisseihmiset taitaa pistää lonkeron samaan kastiin siiderin kanssa. luoja tietää miksi. ne on just sellasia.

mehujää/kermajäätelö

mä käyn aikuisiän kamppailua näiden kahden välillä. lapsena oli jotenkin helpompaa valita mehujää, mutta nykyään kermajäätelö vetää yhä useammin myös puoleensa. tuntuu pahalta, koska tiehän pitäisi valita ja sillä myös pysyä. mä syytän kyllä myös näitä solero-tyyppisten jätskien tehtailijoita, jotka on sotkeneet tämän lähes täydellisen systeemin yhdistämällä molemmat elementit. ne on varmaan kermajäätelöihmisiä. jotka on vaan kateellisia mehujäätyypeille.

…ja varmasti on sellaisia hedelmänatseja, jotka jaottelee ihmiset appelsiineihin ja omenoihinkin. siis miten joku voi jaksaa arvostella kanssaeläjiään sillä tavalla.

silmälasit

mulla on ollut silmälasit abyyt 17 vuotta. mä en oo oikeastaan koskaan kärsinyt (satunnaisia sokeutumispelkoja ja identiteettikriisejä lukuun ottamatta) vaan pikemminkin nauttinut niistä. silmälasien taakse on helppo piiloutua. on turvallinen olo, kun jokin ”suojaa” kasvoja. ne voi toimia myös kivana koruna. mutta ennen kaikkea niistä on hyötyä silloin, kun niitä ei ole: ulkopuolisille komiikkaosastolla ja itselle suojaavana puskurina.

muistan, kun kehonkuvalta epävarmana yläasteikäisenä tyttönä muutenkin epämiellyttävät uimahallireissut oli väritetty vertailumentaliteetilla ja kyräilytoiminnalla - ihan samaakin sukupuolta olevien keskuudessa. oi sitä autuutta, kun sai istua tampereen kalevan uimahallin saunassa ja peseytyä niiden vankilahenkisten suihkujen alla puolisokeana, näkemättä muiden vartaloita tai katseita. sitähän nimittäin automaattisesti olettaa, että jos minä en näe,
eivät näe nuokaan.

toisaalta muistan myös katkeruuden hetkiä. elokuvissa tai televisiossa ei koskaan esiintynyt ketään silmälasipäistä, koska ihmisten tuli olla kauniita. kakkulat oli (on) tarkoitettu vanhuksille ja seksittömille nörteille. kai silläkin voi vähän lohduttautua – television rillipäät oli yleensä rumia, mutta älykkäitä. tai vanhoja. mutta miettikää: kuinka monessa tv-sarjassa kenelläkään on lasit? joo, beverly hillsissä oli se andrea. kuten sanottu, seksitön nörtti.
mitäänsanomattomin hahmo ever.

tän telkkarihommanhan vois aina viedä pidemmällekin: eihän tv-sarjoissa näy myöskään ylipainoisia, hammasrautaisia tai kehitysvammaisia. lukuun ottamatta vallankumouksellista tv-sarjaa nimeltä elämä voittaa, muistatteko? se missä oli corky? tässä meillä on sarja, jossa nähdään silmälasit JA down-syndrooma JA lyhyttukkainen tyttö JA seksuaalivähemmistö. huh huh.

no mutta se, mistä koko homma tuli mulle mieleen, oli se, että lentokoneessa näytettiin tämä tämmöinen turvallisuusohjevideonpätkä. päähenkilönä siinä toimi animoitu silmälasipäinen setämies, sellaiseen hilpeähköön 50-luvun opetusvideo-tyyliin. se suoritti kaikki vaaditut tehtävät esimerkillisesti turvavöitä, elektronisia laitteita ja tupakointikieltoja myöten. sitten mä huomasin jotain outoa: siinä vaiheessa turvallisuusohjevideota, kun alkaa olla tosi kyseessä ja animoitu lentokone aikoo rysäyttää pakkolaskun mereen, ei setämiehen silmälaseja näkynyt enää missään. MINNE NE MUKA MENI? taisi olla sitä paitsi imagolasit, koska se auttoi animoidut naisen ja lapsen siitä koneesta siristelemättä silmiä yhtään.

mä olisin kyllä animoidussakin onnettomuustilanteessa täysin avuton ilman näitä kakkuloita. rakkaita kakkuloita.

ylhäinen (notsomuch) yksinäisyys

jouduin viettämään muutaman tunnin yksin työpaikalla. työpaikkani on suurehko toimisto, jossa on päivittäin töissä n. 10-15 henkilöä… ja yhtäkkiä mä olen siellä yksin.

tämähän on sellainen herkullinen tilanne, jossa mielikuvitus saa valtavan vallan lähteä heti laukkaamaan mitä upeampien virikkeiden innoittamana. tähän kaikkeen liittyy varmaan sellainen lapsellinen kielletyn hedelmän ajatus, että kun KERRANKIN voi tai saa tai kukaan ei ole näkemässä, niin mahdollisuudestahan on luonnollisesti otettava kaikki irti. tässä muutamia skenaarioita, joita mulla kävi mielessä:

zumba.

poppikoneet täysille ja tanssit pystyyn. eikä mitkään koreografiatanssit, vaan kunnon riehumisjumpat ja moshaus-sessarit. tätä kun vois tehdä joka päivä! todellisuudessa uhkana ovat naapuritoimistot ja avoimet ikkunat, ja loppujen lopuksi sitä päätyy kuuntelemaan radio novaa tai aaltoa vaan pikkuisen kovemmalla kun yleensä. ten sharpia saattaa sitten hyräillä mukana vähän normaalia vapautuneemmin.

slarvailu.

jos ketään ei ole paikalla, miksi tehdä töitä? vois hei olla vaan! totuus on kuitenkin se että työpaikalla ei oikein ole mitään muuta tekemistä kun ne työt. mutta tämän ajatteleminen kuitenkin kikatuttaa mukavasti tyhjässä toimistossa.

alastomuus.

tämähän on yksi helpoimmista mielihaluista, koska missään ei ole oikein hyväksyttävää olla alasti. ainakaan työpaikalla. tässä skenaariossa melkein riittää siis pelkästään se, että on alasti. tietysti hurjimmat voi herkutella kieriskelyajatuksella tai mahdollisesti yhdistää edellisen tanssimisfantasian tähän nakuiluun. priceless. oikeasti tämä vaatii kuitenkin niin mielettömästi munaa, että jos on valmis tekemään tämän, niin sen on luultavasti tehnyt jo,
oli toimisto tyhjä tai ei.

työpaikan resurssien hyväksikäyttö.

no nythän vois vaikka soitella duunin laskuun joka paikkaan ja ottaa kopioita mielin määrin. siis anteeks vaan – soitella kenelle ja ottaa kopioita mistä?
i rest my case.

irstailu.

tämä skenaario liittyy läheisesti nakuiluskenaarioon ja voi pitää sisällään esimerkiksi vessassa käymistä ovet auki. todellisuudessahan kaikki tällainen on hauskaa ainoastaan silloin, kun joku on näkemässä.
jää siis tekemättä.

joo. työnteoksihan tämä sitten kuitenkin meni.

hammasharjahommia

kävin tänään taloustavaraostoksilla. ostin muun muassa sellaista sitruunantuoksuista keittiönkiillotusmyrkkyä ja itselleni ominaisella tavalla se purkki aukesi matkan varrella ja koko mähnä levisi tietenkin mun kangaskassiin, siitä mun takkiin, muihin vaatteisiin ja erinäisten liikkeiden sovituskoppeihin, sistustusmateriaaleihin sekä kalusteisiin. kassissa olleet avaimet kiiltelee nyt kyllä kirkkaampina kun koskaan ennen!

ostin myös hammasharjan. oon tosi ahkera hampaidenpesijä ja puhtaiden, valkoisten, suorien hammasrivistöjen harras ihailija. toisinaan meno yltyy fanaattiseksi ja pakkomielteiseksi, mutta itse miellän homman kuitenkin lähinnä huolellisuudeksi.

no siinä sitten tarjoustalon hammasharjahyllyn äärellä seistessäni tajusin tekeväni hammasharjaostokseni aina puhtaasti esteettisin perustein. mä yksinkertaisesti rakastan kauniin ja kirkkaan värisiä hammasharjoja, joissa on puhtaat ja pehmeät linjat ja miellyttävän näköiset materiaalit. taisin myös tajuta sen, että jordan on se hammasharjavalmistaja, joka täyttää mun henkilökohtaiset hammasharjaesteettiset kriteerit kaikista parhaiten – unohtamatta tietenkään funktionaalisuutta. mun oli pakko ostaa kaksi hammasharjaa, koska värit oli niin mielettömän herkulliset: liila-violetti ja lime-keltainen. ahh! voitteko kuvitella! 

kuvassa vanha turkoosi hammasharja ja uusi violetti yksilö.

siis katsokaa nyt näitä! ihanaa, että hammasharjassa voi olla kahta erilaista massaa – tollasta sakeaa ja sitten vähän läpinäkyvää. tekee mieli vaan pureskella sitä kahvaa.

jjoo. ei mulla muuta.

n o l o !

mun oli tarkoitus postata hassu kirjoitus tavaroista, mitä olen rikkonut elämäni aikana. mutta sitten mulle tapahtui tanssitunnilla jotain niin hauskaa, että se ylitti säpäleiset kahvikupit ja katkenneet ompelukoneen neulat yllättäen ihan kevyesti.

olin siis mun lattaritanssitunnilla. pukeudun sinne yleensä hulmuavaan trikoohameeseen, jonka alle puen pyöräilysortsihenkiset katkaistut sukkahousut jottei tarvitse esitellä naiseuttaan jokaisen pyörähdyksen ohessa. no, tänään olin sattumoisin unohtanut nämä hyvin tarpeelliset suojavarusteet kotiin. päätin kuitenkin, etten anna sen estää cha cha:n iloa - ja ilmoitin lähimmille tanssikavereilleni pyytäväni jo etukäteen anteeksi satunnaista kankun vilahdusta tanssin lomassa. 

alkulämmittelyjen jälkeen opettaja päätti että nyt tehdään vatsalihaksia. ensimmäinen sarja tehtiin normaalisti - ei siinä mitään, hame valahti koukussa olevien säärien päältä reisille. seuraavassa sarjassa jalat piti nostaa ylös koukkuun. no, nyt hame oli runtussa sylissä ja kasvot alkoivat jo hieman punehtua.

  

seuraavan sarjan ajaksi jalat nostettiin suoraan ylös vatsalihasliikkeiden ajaksi, ja ihan kun tämä ei olis vielä riittänyt....

 ...viimeinen vatsalihassarja tehtiin sakset auki!

siis kauheen kiva. mullahan oli enää käytännössä pelkät piksut jalassa tossa vaiheessa. kaikilla meni vatsalihasliikkeet ihan ohi tirskumisen takia. ei nolota sitten yhtään.

...ainiin ja ne pikkarithan oli mulla nurinpäin jalassa. jesss.